maanantai 29. huhtikuuta 2013

Terveisiä sanomalehtikirjastosta

 

Ensimmäinen opintovapaaviikkoni kului 1800 - 1900-lukujen vaihteen sanomalehtiä lukien. Se on paitsi hauskaa ja vaivatonta myös pölytöntä, sillä Kansalliskirjasto on digitoinut valtaosan Suomessa vuosina 1771 - 1910 ilmestyneistä sanomalehdistä.

Kotkan seudulla ilmestyi vuosisadan vaihteessa kymmenkunta sanomalehteä. Vanhimmat (Kotka, Kotkan Sanomat  ja Kymi) syntyivät 1880-luvun alkuvuosina. Suomen suuriruhtinaskunta oli tuolloin Venäjän keisarikunnan autonominen osa. Osa paikallisista lehdistä julkaistiin ruotsiksi, sillä Kotkan teollisuuden, liike-elämän ja virkamiehistön johto oli ruotsinkielistä. Suomenkielinen sanomalehdistö oli lisääntynyt fennomanian vaikutuksesta. Kymenlaaksossa suomenkielisen väestön merkitys oli poliittisesti kasvanut Kotkan ja Kymin työväestön suuren määrän myötä. Työväenliike oli nousussa, samoin nuoriso-, raittius- ja edistysseura-aatteet. Kansaa haluttiin sivistää.

Ihan alkuun etsin tietoa kymiläisen nuorison perinteisistä vapaa-ajanviettopaikoista ja -tavoista. Ja kuten aina vanhojen sanomalehtien kanssa käy, nytkin eksyin lukuisille mielenkiintoisille sivupoluille. Vuosisadan vaihteessa velloi tanssin saamasta suosiosta ja nuorison  siveettömyydestä huolta kantava kiihkeä ja tunteikas keskustelu, jonka parissa vierähti pari päivää. Esimerkistä käy nimimerkki "Wastustajan" kirjoitus Eteenpäin-lehdessä 23.8.1910. Artikkelin otsikkona on "Kehoitus Kymintehtaan, Kuusan ja Woikan ja lähiseutujen työwäenjärjestöille ja edistysseuroille".
Näillä paikkakunnilla on suurin osa nuorisoa paljon jälempänä kuin monissa saloseudun kylissä, waikka pitäisi olla päinwastoin. Ja se ehkä johtuu siitä kun nuoriso ei ole saanut tunnetta paljonkaan muuhun kuin siihen, että jos wain pääsisi tanssimaan. Ja wieläpä täällä Kymin nuorisolla on yhteinen seurustelukenttä, niin sanottu „Okan mäki", jonka lähistöllä asuwat eiwät saa yhtenäkään iltana nukkua tawalliseen aikaan kun sinne kokoontuu niin tyttöjä kuin poikiakin wiettämään hywin huonoa elämää. Näitä epäkohtia löytyy paljon, joten sillä osalla nuorisoa joka wähänkin ajattelee pitemmä, on työtä saada nämä kohdat poistettua ja ensimäisenä siinä pitää olla kaikki edistysseurat.
O tempora, o mores. Edellinen sitaatti vie ajatukset vaivatta kuudenkymmenen vuoden päästä lehtien palstoilla käytyyn "Kåren Kellari paheiden pesänä" -keskusteluun. Aihe osoittaa ajankohtaisuutensa takuuvarmasti myös näinä päivinä, kun nuoret siirtyvät säiden lämmittyä puistoihin ja rannoille pussikaljoineen metelöimään ja pahennusta aiheuttamaan.

Tuon ajan sanomalehdet kertovat diskonuorten isovanhempien lapsuudessa ja nuoruudessa vallinneista arvostuksista ja ihanteista. Lehdet ovat myös todellinen paikallishistorian runsaudensarvi. Karhulan tehtaat vuonna 1887 perustaneen William Ruthin henkilökuva tarkentuu, kun saa lukea harmaapäisen patruunan 60-vuotisjuhlista 8.7.1899 Kotkan Sanomista. Välillä lehtien sivuilta sattuu silmään nimeltä tuttuja sukuja, joiden jälkeläisiä muistan 1970-luvun savuisesta Kåren Kellarista.

Huomenna tulee kuluneeksi päivälleen 110 vuotta siitä, kun tähän lopuksi lainaamaani kirjoitus julkaistiin Kotkan Uutisissa. Ilmassa oli poliittista epävarmuutta, sillä maassamme elettiin kenraalikuvernööri Bobrikovin johdolla  venäläistämispyrkimyksien sävyttämiä sortovuosia. Silti kevätmieli voittaa:
Wapunpäivä tulee! Huomenna on nyt se toiwottu Wapunpäiwä, jolloin wietämme suwen suloisen tuloa, talwen taakan alta pääsemistä. Toukokuun 1. päiwää on meillä wanhastaan totuttu wiettämään kewään juhlana, jolloin etenkin nuoriso ihastuneena ulkosalla liikkuu, lauluin sekä soitoin lausuu walon ja lämmön ajan terwetulleeksi. Paitsi sitä, että se on nuorison ja etenkin ylioppilaitten juhla, on Wappua wiime aikoina myöskin järjestynyt työwäki ulkomaiden malliin ruwenneet wiettämään omana päiwänänsä, wapaapäiwänä, jonka se pyhittää omalle asiallensa kokoontuen yhteen wiettämään päiwää lauluilla, soitoilla, työwäen asiaa koskewilla esitelmillä y. m. warsinkin kaupungeissa.
    Täällä Kotkassakin on aikomus wiettää tätä päiwää entistä ehommin työwäen puolelta. Useimmissa teollisuuslaitoksissa on osa työwäestä ilmoittanut halunsa saada huomenna wiettää wapaapäivää ja isännistöt eiwät tahdo sitä wastustaa, mutta tahtowat jättää työmiestensä enemmistön päätettäwäksi tahtowatko olla työssä wai eikö. On näet ilmaantunut työmiehissä paljon niitäkin, jotka eiwät tahtoisi uhrata työansiotansa siksikään päiwäksi. Kuitenkin kuuluu useimmissa sahalaitoksissa y. m. wapunpäiwä wapaana wietettäwän.
    Ilmat owatkin jo wiime päiwinä muuttuneet kesäpäiwäin tapaisiksi, joten suwentuloa on sitä hauskempi wiettää. Huomenna k:lo 7 aamulla otetaan tätä kesäntulojuhlaa wastaan torwisoitolla ja laululla palotornin pawiljongilla. Kaikilla kouluilla on lupapäiwä ja tulee koulunuoriso tekemään useita huwiretkiä lähiseudulle päiwän kuluessa. - Jos kohta waltiollinen taiwas näyttääkin synkältä, niin on kesäntulo luonnossa sitä herttaisempi.
Hauskaa vappua ja aurinkoista kevättä kaikille lukijoilleni!

keskiviikko 24. huhtikuuta 2013

Disko ja punk ne yhteen sopii


Kåren Kellarissa koettuun yhteisöllisyyteen vaikuttaa aineistoni mukaan kolme tekijää: paikka, toimijat ja toiminta. Viimeksimainittuun sisältyy esimerkiksi musiikin kuluttaminen. Kirjoitan tällä kertaa disko- ja punkmusiikin rinnakkainelosta Kåren Kellarissa vuonna 1979. Ensin on kuitenkin syytä katsoa, mitä on disko ja mitä on punk.

Disko kehittyi USA:ssa 70-luvun alun underground-yhteisön ja homoklubien karheassa kulttuurissrhythm & bluesin, soulin ja funkin fuusion kautta. Siinä erottui erilaisia tyylejä kuten melodinen, r&b-vivahteinen, syntetisoitu eurodisko ja funk ilman 4/4-tahditusta. Vähitellen disko muuttui kaavamaisemmaksi, ja alkoi vuodesta 1976 ensimmäistä kertaa hallita USA:n Top 10 -levymyyntilistoja. Sen tarramainen ote populaarimusiikista oli ennennäkemätöntä noustessaan maanalaisesta piilostaan pikavauhtia globaaliksi massailmiöksi. Mahtavine orkestrointeineen, pitkine instrumentaalijaksoineen, kertakäyttösanoituksineen ja 4/4-tahtisine jumputuksineen diskomusiikki oli sekä rakastettua että syvästi inhottua. Monille rockin ihailijoille disko tuntui paluulta purkkamusiikin kauteen.

Vaikka r&b:llä ja diskolla
oli paljon yhteistä, uusi diskotyyli rajoitti laulusolistien mahdollisuuksia revittelyyn ja improvisointiin. He olivat beatin vankeja, joista instrumentaaliraidoilla päästiin tarvittaessa kokonaan eroon. Disko käänsi päälaelleen myös käsitykset maskuliinisesta minuudesta. Se nöyryytti rockin tunnusinstrumentin, fallistisen kitaran pelkän lyömäsoittimen rooliin, kun jumputtava beat otti aiemmin sille kuuluneen aseman. Ilmakitaran soittotaito kävi tarpeettomaksi. Saturday Night Fever  yritti miehistää diskotanssia esittämällä lihaksikkaan John Travoltan naisia jahtaavana parkettien taiturina, mutta suunnitelma ei täysin onnistunut: heteromiehet eivät koskaan täysin omaksuneet diskobeatia.

Alice Echolsin mukaan on todennäköistä
, että diskonvastaisuus kumpusi myös tavasta, jolla tämä musiikinlaji korosti naisen seksuaalista halua. Hän mainitsee esimerkkinä Donna Summerin Love to Love You Baby, joka sisältää orgastista voihkintaa 17 minuutin ajan ”ikään kuin vihjeeksi siitä, ettei kyse nyt ollut mistään kahden ja puolen minuutin hoidosta”. Feministisen liikkeen nousun myötä naiset olivat mullistamassa käsitystä seksistä, ja disko heijasti tätä kulttuurimuutosta paljon selkeämmin kuin rock. D
isko siirsi valokeilan esittäjistä tuottajiin, dj:ihin ja tanssijoihin. Muototajua ja tyylikkyyttä edellyttävä diskotanssi saattoi olla todella lannistava kokemus rokkareille, jotka olivat tottuneet vain näön vuoksi hieman liikahtelemaan tanssilattialla.

     
Diskon suosion murenemiseen on siis monia syitä. Jos disko olisi pysynyt vähemmistön makusuuntauksena, se ei ehkä olisi kohdannut niin ankaraa vastustusta? Yksi merkittävä tekijä on vielä punkin nousu yhdistyneenä 1970-luvun yhteiskunnalliseen murrokseen. Punk oli rosoista ja sen kantaaottavat sanoitukset ammensivat ajankohtaisista aiheista. Diskolle syntyi siis sen täydellinen vastakohta. Suuret orkesterit vaihtuivat usein vähäisillä soitto- ja laulutaidoilla varustettuihin möliseviin kokoonpanoihin, joilla oli sanottavaa. Do-it-yourself -ajattelu mahdollisti punkkarille itsensä toteuttamisen, tarjosi mahdollisuuden esiintyä sekä tuntea itsensä osaavaksi ilman ammattitaitoa tai musiikin teorian opiskelua.
Kuvassa kooste diskojen hittilistoista, joita julkaistiin
Kotkansilmässä tammikuulta huhtikuulle 1979.
Katariinan Kamari oli osuuskaupan ylläpitämä, muut
kaksi diskoa yksityisomistuksessa. Ainoa ei-disko tässä
oli Pyhtään Motelli. - Klikkaa kuvaa, niin saat sen
suuremmaksi.

Disko ja punk yhdistyvät diskojen hittilistoilla, joita kotkalainen ilmaisjakelulehti Kotkansilmä  alkoi julkaista vuoden 1979 alusta. Todennäköisesti listat laati kunkin paikan dj, jonka musiikillinen ammattitaito, henkilökohtaiset mieltymykset ja kunnianhimo vaikuttivat listan sisältöön. On mahdollista, että siihen kohdistui myös markkinoinnillisia odotuksia,  etenkin kun kysymyksessä oli diskon kaltainen kaupallinen ilmiö.
      
Listat kertovat kotkalaisdiskojen yhtäläisyyksistä ja eroista. Diskomusiikilla oli ykkösasema. Bee Gees, Rod Stewart, Village People ja Earth, Wind & Fire  soivat lähes joka viikko jokaisessa diskossa. Ihan samasta musiikkimuotista kotkalaisdiskoja ei ollut kuitenkaan valettu, sillä Kåren Kellarin listoilla näkyvät merkit diskobuumin hiipumisesta USA:n esimerkkiä myötäillen. 25.1. siellä nousi listan kärkeen kotimainen salanimien taakse kätkeytyneen Kake Singersien Me halutaan olla neekereitä -parodia, joka irvailee diskoinnostukselle. Ulkoisesti uutta aaltoa rähjäisin puvuntakein ja solmioin edustaneen Kontran siistinpuoleinen Jerry Cotton on sijalla kolme.  
     
Kåren Kellarissa soinut musiikki yhdistää listahitit tiskijukkien valveutuneisiin valintoihin ja asiakkaiden toiveisiin. Mukana on myös eri aikakausien musiikillista kerrostumaa. Äänilevyjen ohella siellä kuultiin elävää musiikkia, jonka tarjonta käsitti paikallisten yhtyeiden, suosittujen kotimaisten artistien sekä marginaalisemman yleisön rockia. Dave Lindholmin, Kari Peitsamon, Juice Leskisen ja Mikko Alatalon keikat muistetaan. Diskossa viihtynyt karhulalainen punk-yhtye Ypö-Viis äänitti siellä 5.10.1979 nyttemmin kulttimaineeseen nousseen Karhulan poikii -levyn, joka oli Suomen ensimmäinen omakustanne-LP. Äänitys tehtiin kaksiraitanauhalla diskossa jossa ei ollut esiintymislavaa, joten yleisö pogosi bändin seassa. "Tämä livelevy ei ole mikään tekniikan riemuvoitto", kirjoittaa Soundi. Bändin laulaja-kitaristi Mikko Holmström vastaa: Ei sitä levyä huolella aiottu tehdäkään”. 
      

Suomalaisen punkin historiaa tutkinut Jari Marjala kirjoittaa:
Afrodite-discoa ei ollut suunniteltu rokkikeikkoja varten. Porukka paineli basson kieliä mistä sattuu ja se kuuluu myös levyllä soittovirheinä. ”Twist and shout” käynnistyi kahdesti, sillä ensimmäisellä yrityksellä joku känniääliö käänsi Mikon kitaravahvistimen lounaaseen.
Vaikuttaa siltä, että 1970-luvun lopun Kåren Kellarin tiskijukat ja asiakkaat eivät sisäistäneet tai halunneet allekirjoittaa diskolle ulkoapäin asetettua musiikillista mallia. He eivät hyväksyneet yhden kapean - vaikkakin muodikkaan - musiikkilajin dominoivaa tarjontaa. Tavalliset tytöt ja pojat nauttivat moninaisen musiikin kirjosta teekupposen tai olutlasin ääressä oman kylän baarissa, jota myös discoksi kutsuttiin.


Kirjallisuutta:
Bruun Seppo, Lindfors Jukka, Luoto Santtu & Salo Markku: Jee jee jee – suomalaisen rockin historia. WSOY, Helsinki 1998; Echols, Alice: Uhoa ja unelmia – 60-luvun jälkijäristyksiä. Alkuteos Shaky Ground – The Sixties and its Aftershocks (2002). Suom. Liisa Laaksonen (luvut 1–12) ja Petri Stenman (luvut 13–15). Like, Helsinki 2003; Marjala, Jari: Yy-kaa-ko-nee-ramopunk! Paasilinna, Helsinki 2011; Ypö -Viis paljastaa: Emme ole Suomen Village People! Soundi 12/1979.

sunnuntai 21. huhtikuuta 2013

Yhdeksän kuukauden projekti alkaa

Työhuone
Jään opintovapaalle huomenna. Luvassa on lukemattomia tunteja yksinäistä puurtamista, mutta myös tutkijaseminaareja inspirovassa seurassa.  

Koulutusrahaston aikuiskoulutustuki mahdollistaa irrottautumiseni näin pitkäksi aikaa päivätyöstä. Tuen saamisen edellytyksinä ovat muun muassa voimassa oleva työsuhde (minulla Ekamissa) ja työnantajan myöntämä palkaton opintovapaa (kiitos!).

Tohtorintutkintojen määrä alkoi kasvaa Suomessa voimakkaasti 1990-luvulla. Kun vuosina 1988–1992 tohtoriksi valmistui  keskimäärin 450 henkilöä vuodessa, nykyinen vuosivauhti on 1600. Lukumäärät vaihtelevat rajusti: esimerkiksi Tom Linkisestä tuli 40-vuotisen Turun kulttuurihistorian oppiaineen 40. tohtori runsas viikko sitten. "Suuret alat" lääketiede, luonnontieteet ja tekniset tieteet muodostavat tohtorintutkintojen määrällisen kärkikolmikon, noin 60 prosenttia kaikista väitöksistä.

Tohtorin tutkinto sisältää 180 op:n laajuisen väitöskirjan ja 60 op:n laajuiset muut opinnot.  Koko paketti on suositusten mukaan toteutettavissa noin neljän vuoden kokoaikaisella työllä. Minulta tähän on kulunut jo seitsemän vuoden ajan iltoja, viikonloppuja ja lomapäiviä. (Luulin paljon nopeammaksi!) Takana ovat myös hedelmälliset lyhyet opintovapaajaksot Azerbaidzanissa ja Georgiassa. Nyt opintoja on koossa 44 op. Väitöskirjasta on valmiina ehkä noin 70 prosenttia?

Ihme kyllä, intoni ei vuosien varrella ole juuri laantunut, vaikka nolottaa kun dead lineja on tullut ja mennyt. Jos kaikki menee suunnitelmieni mukaan, laskettu aika on ensi vuoden keväällä. 

Lähteitä:  
  • Tohtoritarve 2020-luvulla. Ennakointia tohtorien työmarkkinoiden ja tutkintotarpeiden pitkän aikavälin kehityksestä. Opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisuja 2010:13.
  • Tohtoreiden työllistyminen, sijoittuminen ja tarve. Suomen Akatemian julkaisuja 4/03.
  • Kustos kertoo. Hannu Salmen kirjoitus 13.4.2013 Turun yliopiston Kulttuurihistoria nyt! -blogissa

maanantai 15. huhtikuuta 2013

Kissatutkimusta

Tämän blogin ensimmäinen kuukausi on takana. Sivustolla on vierailtu lähes 1700 kertaa, mikä on moninkertaisesti enemmän kuin osasin odottaa. Pyrin edelleen julkaisemaan kirjoituksia suunnilleen kerran viikossa, kun elämä antaa aihetta.

Palataan blogini teknisille alkujuurille. Verkko-osoitteen valinta ei ollut aivan yksinkertainen asia, varsinkin kun halusin mukaan Kåren.  Ei onnistunut. Vaikka skandien käyttö mahdollistui syyskuun alusta 2005, se ei koske kaikkia blogipalveluja. Voi myös olla, että oma tekninen osaamiseni ei vain riittänyt. Kare  taas olisi vesittänyt... kaiken. Iso osa paikan ja tutkimukseni identiteettiä rakentuu Kåren varaan, joten päädyin laittamaan nimeksi Kåren Kellarin kulttuurihistoriaa  ja korostamaan osoitteessa diskotutkimusta.

Tein silti testin ennen osoitteen vahvistamista. Sen jälkeen päätös oli helppo, sillä Google ei löytänyt diskotutkimus-sanalle yhtään osumaa. Eikö kukaan (!) ole tarttunut tähän aiheeseen? Google kysyi: Tarkoititko: Kissa tutkimus

 Kyllä! Sitäkin.

keskiviikko 10. huhtikuuta 2013

Soitto soi

Tämän musiikkia käsittelevän tekstin on kirjoittanut Jusu.

Jokunen sana musiikista. En yritä kirjoittaa totuuksia, vaan oman mielipiteeni. Aiheena 70-luvun alkupuoliskolla  Kåren kellarissa soitettu musiikki ja se, mikä siinä viehätti.

Kåren kellari oli siitä poikkeuksellinen disco, ettei siellä etenkään alkuaikoina soinut discomusiikki. Tosin varsinaista tasaläiskeistä discomusaa ei siihen aikaan oltu edes kunnolla keksitty. Paikka oli ensimmäisinä vuosinaan oikeastaan musiikkiklubi, jossa voi myös tanssia. Ja kyllä me tanssittiinkin.

Karhulan discossa soi sangen monenlainen musa. Käväisin taas kerran katsomassa Laurikaisen Pekan kokoamaa mainiota listaa mestassa alkuaikoina soitetuista biiseistä.

Tanssimusiikiksi Kåressa kelpasi kaikki, mikä pisti vipinää töppösiin. Tässä jokunen maistiainen. Linkistä saanee soimaan, jos on päässyt unohtumaan. (Lissullehan nämä ovat sattuneesta syystä jo kovin tuttuja)

Vanha rock 'n' roll

Nopeatempoiset bluesbändien biisit, esim.
Yksinäinen kantrihitti
Varhainen heavymetalli, sen aikainen 'jytä' tansitti myös: 
Soulissa oli kiihkeä meininki ja hyvä tanssipoljento:
Ja rankempikin funk kelpasi.
Myös keskitien poppi puraisi hyvin:
Jenkkiläisten torviproge- tai jazz-rock bändien hitit täyttivät tanssilattian, vaikka jälkimmäinen karkaa välillä ihan puhtaaksi jatsiksikin.

Myöhemmin levylautasella pyöri tiuhaan semmoinenkin kummajainen kuin Saksan kautta kierrätetty Raamatun tekstillä (psalm 137 englanninkielisestä pipliasta) sanoitettu reggae-cover.
Oudompikin musiikki soi, vaikkapa Ghana-Karibia -sekoitus:
Tai kamerunilainen afro-beat-hitti:
70-luvun loppupuoliskolla Karhulan discossa soi myös punk.
Oikeaa jamaikalaista reggaetakin kuultiin. Myös P. Tosh pääsi mainostamaan.
Silloin alkoi myös varsinaisen discomusiikin kulta-aika, mutta sen jätän muiden mietittäväksi. Se tuntui kovin muoviselta, kun oli jo parempaan ehtinyt tottua.  

Kaikki nuo musiikinlajit mahtuivat Karhulan discossa saman katon alle.
  
Mikä tuossa musiikissa kiinnosti? Tarjosin aiemmin pohdiskelun pohjaksi jonkunlaista kolmijakoa: Jotkut ihastuivat biisin melodiaan ja sointukulkuun, toiset vei mukanaan vastustamaton rytmi ja kappaleiden sanoituksillakin oli omat kielitaitoiset ihailijansa. 

Mutta mikä tuota genrerajoja ylittänyttä musiikin kirjoa yhdisti? Se oli rock. Vaikka musiikki oli mitä, se oli rock.

Siihen aikaan niin ei sanottu, vaan kaikki oli pop. Sanojen reviirikamppailussa rock on vienyt voiton. Rock on tehokkaampi, raaempi, rankempi. Pop on kuin avaisi 60-luvun limsapullon alumiinisen repäisykorkin. Muistatteko äänen? Pop.

Rokki oli jotain muuta kuin Kotkan lyseon musiikkitunnilla pakkosyötetyt Haydnin sinfoniat, radiosta kuullut Frank Sinatran niljakkaat iskelmät tai vanhemman teryleenihousuväen tanssipaikkojen tangonvääntö.


Rock, farkut, pitkä tukka. Rock. Sillä hoitui useampi nuoruuden ajan henkinen perustarve: Kapina vanhempien arvomaailmaa kohtaan, erottuminen massasta tai ainakin rasvis-porukoista, ja rokki toimi myös oman ystäväpiirin yhdistävänä tekijänä.

Nuorisomusiikin ensi puraisu on hienosti kuvattu parisen vuotta sitten ilmestyneessä kirjassa Mikko Vienonen ja Timo Lähteenmäki: Koit ny rauhottu! - Tositarinoita pop-villitysten tulosta pikkukaupunkiin (Teos, 2010).

Lainaan katkelman kirjan sivulta 68:

Luultiin, että maailmanloppu on tulossa, kun musiikki on mennyt sellaiseksi", tilitti sittemmin lyseon rehtoriksi edennyt Ossi Helin loppusyksyn 1963 tunnelmia vuosia myöhemmin.
Juuri kun vanhemmat olivat alkaneet rauhoittua huomattuaan, että nämä rautalangan rämistelijäthän olivat ihan siistejä poikia, jotka soittivat vanhan hyvän ajan vaarattomia schlaagereita, joskin tarpeettoman kovakouraisesti ja äänekkäästi, tapahtui jotakin pöyristyttävää.
Marraskuun alussa Suomen listaykköseksi nousi levy, joka kuulosti täysikasvuisen korvaan helvetilliseltä möykältä ja rääkymiseltä. Jos kappaleen soolo olisi vielä soitettu pasuunalla, jokin uskonlahko olisi luultavasti vakuuttunut tuomiopäivän alkamisesta ja sulkeutunut seurakunnan kellariin juomaan syanidimehua. Kaiken huipuksi metelin aiheuttajat näyttivät apinan ja lattialuutun aviottomilta lapsilta.
Biisi oli The Beatlesin tulkinta The Isley Brothersin tunnetuksi tekemästä kappaleesta 'Twist And Shout'.
- Se kolahti kuin metrin koivuhalko kaaliin, kuvailee Eero 'Iippa' Koski.
- Kaikki muuttui sinä päivänä, kun se kajahti radiosta. Oli välittömästi selvää, että tämä oli tehty meille, minulle, Harri Rinne täsmentää.
Siinähän se napakasti sanottuna on. Ja tältä se kuulosti:
Kirjan pikkukaupunki on varsinaissuomalainen Salo.
 
6-7 vuotta myöhemmin karhulalaisessa Kåren kellarissa soinut musiikki oli meidän ikäryhmämme omaa ja 'meille tehtyä'. Siltä se ainakin tuntui.

Ja niin käy, että jokaisella polvella ennen meitä ja meidän jälkeemme on omat suosikkisävelmänsä ja bändinsä. Niihin leimaudutaan kuin lohikala syntymäjokeensa. Nostalgian siemenillä on jokavuotinen kylvökautensa.

Odotan uteliaana aikaa, jolloin poikani (3 v. ja 6 v.) yrittävät säväyttää minua ikäluokkansa uudella musiikilla. Saa olla melkoisen rujoa stuffia, ennenkuin ripsikään hämmästyksestä värähtää. Pitää ehkä hiukan näytellä kauhistunutta, ettei kapina suuntaudu toisaalle.

Onneksi musiikkimaku on myös muuttuvainen. Levyhyllyyni on sittemmin hankittu monta Haydnin sinfoniaa, Sinatran levyjä lie jo nelisenkymmentä ja argentiinalaista tangoakin löytyy.

Ylläoleva on vain yksinkertaistettua kuvitelmaani musiikin houkutuksista ja vaikutuksista. Kaikille discossa kävijöillehän se ei tainnut olla lainkaan tärkeää, vaan jäi yleisen bailaamisen ja seuranhaun meluisaksi taustaksi.


Olisi mukava kuulla muita näkemyksiä.
 

perjantai 5. huhtikuuta 2013

Jouko Helin in memoriam

 

Jouko Helin oli itseoikeutettu vieras
Kåren Kellarin ensimmäisissä
muisteloissa vuonna 2001. 
Kuulimme eilen suru-uutisen: Jouko Helin on poissa. Hän menehtyi vakavaan sairauteen 74-vuotiaana Kotkassa 4.4.2013. Jouko Helin oli syntynyt 25.11.1938 Tampereella.

Jouko Helin tuli monen Kåren kävijän tutuksi vuosina 1970–1975 toimiessaan diskon vahtimestarina perjantai- ja lauantai-iltaisin. Hänen tehtävänsä oli ulko-ovella huolehtia, että sisään tulee kelpo väkeä. Hänen varsinainen leipätyönsä oli tuohon aikaan Sunilan tehtaalla.

Portsari-Jokke, parta-Jokke, Jokke. Näillä nimillä diskon kävijät oppivat häntä kutsumaan. Jokke oli vähän yli kolmikymppinen, raamikas ja huumorintajuinen portsari, jonka auktoriteettiä ei monikaan uskaltanut kyseenalaistaa. Hänen kova äänensä ja tiukka katseensa muistetaan. 
 

Jokke oli ovella ensimmäisenä vastassa asiakkaiden tullessa diskoon. Jotkut kanta-asiakkaat pääsivät sisään keittiönovesta, kun aikansa koputtelivat katutason ikkunaan huutaen ”Jokkeee…” Hän oli myös viimeisenä toivottamassa asiakkaille hyvät yöt.

Iltaisin, kun suurin ruuhka diskon ulko-ovella oli ohi ja nuoret saatu sisään, Jokke lähti kiertelemään ja tarkkailemaan tilannetta. Usein hän seisoskeli kellarikerrokseen johtavilla portailla ja seuraili ihmismeren vellomista. Kun olutlasi näkyi jonkun alaikäiseksi oletetun asiakkaan edessä, niin "ei siinä mitään, otin lasin ja vein pois, ei tarvinnu sanoo sanan sanaa. Ei kukaan valittannu et mihin siä hänen oluensa viet", kertoi Jokke haastattelussa.

Jos diskossa oli järjestyshäiriöitä, useimmiten ne hoituivat puhumalla. Tarvittaessa hän kantoi rähinöitsijät ulos diskosta kaksi kerrallaan, muistellaan. Määräaikaisia ja "ikuisia" porttikieltoja tuli annettua, sillä ne purivat Kåren Kellarin asiakaskuntaan: "Sanottiin et oot sitte muutaman viikon pois. Se oli siinä mieles kova rangaistus kun muita paikkoja ei ollu. Kuikolla siinä sitte, siinä aukiolla." 


Jokke osasi käsitellä nuoria. Hän myös huolehti, että huonokuntoisimmatkin juhlijat pääsivät diskoillan jälkeen kotiin asti. 

Myöhempinä vuosina Jokke oli tuttu näky Karhulassa, tunnisti monet entisistä asiakkaistaan ja jutteli mielellään heidän kanssaan. Hänestä oli mukava nähdä, mitä nuorista on tullut. Tunne oli molemminpuolinen: hän oli kunniavieraana ensimmäisissä Kåren Kellarin muisteloissa vuonna 2001 ja diskon 40-vuotisjuhlassa vuonna 2009 vaimonsa Railin kanssa.  

Viimeinen ovi on sulkeutunut. Hyvää yötä, Jokke.





Lähteet:  
Diskon asiakkaiden haastattelut 2005 - 2010; Aikalaiskommentit Disco Club Kåren Kellari -blogissa 2006; Jouko Helinin haastattelu 14.10.2005. Valitettavasti hän ei ehtinyt nähdä tutkimukseni valmistumista.

keskiviikko 3. huhtikuuta 2013

Selkeää, ymmärrettävää ja nautittavaa

Ensimmäisessä postauksessani kerroin kolme syytä julkaista tätä blogia. Näin alussa olen pyörinyt enimmäkseen diskotutkimuksen kentällä. Omia kuulumisiani en ole vielä juuri kertonut, koska mitään kerrottavaa ei ole ollut. Tai no, ehkä sellaiseksi voi laskea LinkedIn-profiilini päivittämisen eilen. 

Yliopiston yksi tehtävä on tutkimustulosten yhteiskunnallisen vaikuttavuuden edistäminen. Tänä keväänä silmiini on osunut useita tuoreita kirjoituksia tieteen yleistajuistamisesta, jota on alettu vaatia yhä äänekkäämmin. Kyse on tutkijoiden taidosta kirjoittaa omasta tutkimusaiheestaan lyhyesti, selkeästi ja ilman akateemisia koukeroita. Voidaan puhua myös populaaristamisesta tai kansantajuistamisesta.

Yleistajuistamisen taitoa tarvitaan ainakin tutkimuksen rahoitushakemuksissa sekä väitöstiedotetta ja väitöksenalkajaisesitelmää laadittaessa.

Pääsin aiemmin keväällä harjoittelemaan tätä, kun tutkijaseminaarissa laadimme väitöstiedotteet omista tutkimusaiheistamme. Turun yliopiston tiedottaja Jussi Matikainen tutustui niihin etukäteen ja antoi palautetta.   

Olin kirjoittanut harjoitustiedotteeni otsikoksi ”Kilttiä hulluutta.” 1960–70-lukujen diskokulttuuri ja sen nostalgisointi 2000-luvulla. En päässyt itse seminaariin joten pyysin Jussilta kommentteja sähköpostilla. Olin sillä välin jo keksinyt mielestäni vetävämmän otsikon jota ehdotin viestissäni: Ensimmäinen suomalaisväitös 1960-70-lukujen diskokulttuurista. Lainaan osan Jussi Matikaisen ystävällisestä vastauksesta tähän:
Mielestäni otsikkoehdotuksesi "Ensimmäinen suomalaisväitös..." kuulostaa hyvältä. Toinen - kenties vielä parempi - vaihtoehto voisi olla rakentaa otsikko jonkinmoiseksi aktiivimuotoiseksi väitteeksi tyyliin ”70-luvun suomalaisdiskossa koeteltiin sovinnaisuuden rajoja".
Harjoitus oli hyödyllinen vaikkei vielä ajankohtainen, ja synnytti kipinän oppia asiasta lisää. Matikainen ohjeisti vielä, että väitöstiedote pitäisi aina tehdä luettavaksi, ymmärrettäväksi, nautittavaksi ja lukijan maailmankuvaa avartavaksi. 

Sitä kohti!


Kirjallisuutta: 
  • Strellman, Urpu & Vaattovaara, Johanna (toim.): Tieteen yleistajuistaminen. Gaudeamus Helsinki University Press, Helsinki 2013 
  • Syrjämäki, Sami: Selkeys lisää laatua - tieteessäkin. Yliopisto 3/2013, 54 - 56  
  • Saarikoski, Helena: Suomenkielisten tiedekirjojen kohtaloista. Elore 2/2012, 56–61 [http://www.elore.fi/arkisto/2_12/saarikoski.pdf]