keskiviikko 10. huhtikuuta 2013

Soitto soi

Tämän musiikkia käsittelevän tekstin on kirjoittanut Jusu.

Jokunen sana musiikista. En yritä kirjoittaa totuuksia, vaan oman mielipiteeni. Aiheena 70-luvun alkupuoliskolla  Kåren kellarissa soitettu musiikki ja se, mikä siinä viehätti.

Kåren kellari oli siitä poikkeuksellinen disco, ettei siellä etenkään alkuaikoina soinut discomusiikki. Tosin varsinaista tasaläiskeistä discomusaa ei siihen aikaan oltu edes kunnolla keksitty. Paikka oli ensimmäisinä vuosinaan oikeastaan musiikkiklubi, jossa voi myös tanssia. Ja kyllä me tanssittiinkin.

Karhulan discossa soi sangen monenlainen musa. Käväisin taas kerran katsomassa Laurikaisen Pekan kokoamaa mainiota listaa mestassa alkuaikoina soitetuista biiseistä.

Tanssimusiikiksi Kåressa kelpasi kaikki, mikä pisti vipinää töppösiin. Tässä jokunen maistiainen. Linkistä saanee soimaan, jos on päässyt unohtumaan. (Lissullehan nämä ovat sattuneesta syystä jo kovin tuttuja)

Vanha rock 'n' roll

Nopeatempoiset bluesbändien biisit, esim.
Yksinäinen kantrihitti
Varhainen heavymetalli, sen aikainen 'jytä' tansitti myös: 
Soulissa oli kiihkeä meininki ja hyvä tanssipoljento:
Ja rankempikin funk kelpasi.
Myös keskitien poppi puraisi hyvin:
Jenkkiläisten torviproge- tai jazz-rock bändien hitit täyttivät tanssilattian, vaikka jälkimmäinen karkaa välillä ihan puhtaaksi jatsiksikin.

Myöhemmin levylautasella pyöri tiuhaan semmoinenkin kummajainen kuin Saksan kautta kierrätetty Raamatun tekstillä (psalm 137 englanninkielisestä pipliasta) sanoitettu reggae-cover.
Oudompikin musiikki soi, vaikkapa Ghana-Karibia -sekoitus:
Tai kamerunilainen afro-beat-hitti:
70-luvun loppupuoliskolla Karhulan discossa soi myös punk.
Oikeaa jamaikalaista reggaetakin kuultiin. Myös P. Tosh pääsi mainostamaan.
Silloin alkoi myös varsinaisen discomusiikin kulta-aika, mutta sen jätän muiden mietittäväksi. Se tuntui kovin muoviselta, kun oli jo parempaan ehtinyt tottua.  

Kaikki nuo musiikinlajit mahtuivat Karhulan discossa saman katon alle.
  
Mikä tuossa musiikissa kiinnosti? Tarjosin aiemmin pohdiskelun pohjaksi jonkunlaista kolmijakoa: Jotkut ihastuivat biisin melodiaan ja sointukulkuun, toiset vei mukanaan vastustamaton rytmi ja kappaleiden sanoituksillakin oli omat kielitaitoiset ihailijansa. 

Mutta mikä tuota genrerajoja ylittänyttä musiikin kirjoa yhdisti? Se oli rock. Vaikka musiikki oli mitä, se oli rock.

Siihen aikaan niin ei sanottu, vaan kaikki oli pop. Sanojen reviirikamppailussa rock on vienyt voiton. Rock on tehokkaampi, raaempi, rankempi. Pop on kuin avaisi 60-luvun limsapullon alumiinisen repäisykorkin. Muistatteko äänen? Pop.

Rokki oli jotain muuta kuin Kotkan lyseon musiikkitunnilla pakkosyötetyt Haydnin sinfoniat, radiosta kuullut Frank Sinatran niljakkaat iskelmät tai vanhemman teryleenihousuväen tanssipaikkojen tangonvääntö.


Rock, farkut, pitkä tukka. Rock. Sillä hoitui useampi nuoruuden ajan henkinen perustarve: Kapina vanhempien arvomaailmaa kohtaan, erottuminen massasta tai ainakin rasvis-porukoista, ja rokki toimi myös oman ystäväpiirin yhdistävänä tekijänä.

Nuorisomusiikin ensi puraisu on hienosti kuvattu parisen vuotta sitten ilmestyneessä kirjassa Mikko Vienonen ja Timo Lähteenmäki: Koit ny rauhottu! - Tositarinoita pop-villitysten tulosta pikkukaupunkiin (Teos, 2010).

Lainaan katkelman kirjan sivulta 68:

Luultiin, että maailmanloppu on tulossa, kun musiikki on mennyt sellaiseksi", tilitti sittemmin lyseon rehtoriksi edennyt Ossi Helin loppusyksyn 1963 tunnelmia vuosia myöhemmin.
Juuri kun vanhemmat olivat alkaneet rauhoittua huomattuaan, että nämä rautalangan rämistelijäthän olivat ihan siistejä poikia, jotka soittivat vanhan hyvän ajan vaarattomia schlaagereita, joskin tarpeettoman kovakouraisesti ja äänekkäästi, tapahtui jotakin pöyristyttävää.
Marraskuun alussa Suomen listaykköseksi nousi levy, joka kuulosti täysikasvuisen korvaan helvetilliseltä möykältä ja rääkymiseltä. Jos kappaleen soolo olisi vielä soitettu pasuunalla, jokin uskonlahko olisi luultavasti vakuuttunut tuomiopäivän alkamisesta ja sulkeutunut seurakunnan kellariin juomaan syanidimehua. Kaiken huipuksi metelin aiheuttajat näyttivät apinan ja lattialuutun aviottomilta lapsilta.
Biisi oli The Beatlesin tulkinta The Isley Brothersin tunnetuksi tekemästä kappaleesta 'Twist And Shout'.
- Se kolahti kuin metrin koivuhalko kaaliin, kuvailee Eero 'Iippa' Koski.
- Kaikki muuttui sinä päivänä, kun se kajahti radiosta. Oli välittömästi selvää, että tämä oli tehty meille, minulle, Harri Rinne täsmentää.
Siinähän se napakasti sanottuna on. Ja tältä se kuulosti:
Kirjan pikkukaupunki on varsinaissuomalainen Salo.
 
6-7 vuotta myöhemmin karhulalaisessa Kåren kellarissa soinut musiikki oli meidän ikäryhmämme omaa ja 'meille tehtyä'. Siltä se ainakin tuntui.

Ja niin käy, että jokaisella polvella ennen meitä ja meidän jälkeemme on omat suosikkisävelmänsä ja bändinsä. Niihin leimaudutaan kuin lohikala syntymäjokeensa. Nostalgian siemenillä on jokavuotinen kylvökautensa.

Odotan uteliaana aikaa, jolloin poikani (3 v. ja 6 v.) yrittävät säväyttää minua ikäluokkansa uudella musiikilla. Saa olla melkoisen rujoa stuffia, ennenkuin ripsikään hämmästyksestä värähtää. Pitää ehkä hiukan näytellä kauhistunutta, ettei kapina suuntaudu toisaalle.

Onneksi musiikkimaku on myös muuttuvainen. Levyhyllyyni on sittemmin hankittu monta Haydnin sinfoniaa, Sinatran levyjä lie jo nelisenkymmentä ja argentiinalaista tangoakin löytyy.

Ylläoleva on vain yksinkertaistettua kuvitelmaani musiikin houkutuksista ja vaikutuksista. Kaikille discossa kävijöillehän se ei tainnut olla lainkaan tärkeää, vaan jäi yleisen bailaamisen ja seuranhaun meluisaksi taustaksi.


Olisi mukava kuulla muita näkemyksiä.
 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti