Omaelämäkerrallisesta tutkimuksesta

Diskon jäsenkorttini vuodelta 1971.

Olin Kåren Kellarin asiakas vuosina 1970 - 73. Mihin haasteisiin olen tutkimuksessani sen tiimoilta törmännyt?

Ensin vähän taustaa. Synnyin vuonna 1955 maanviljelijäperheeseen miehikkäläläisen isäni ja laitilalaisen äitini vanhimpana lapsena. Perheemme muutti vuonna 1956 Salo-Miehikkälästä Karhulaan, ja isäni meni töihin Sunilan tehtaalle. Myöhemmin kummankin vanhempani työpaikat löytyivät Sunilan yhteiskoulusta, jossa myös asuin nuoruusvuoteni. 

Varsinkin minun, esikoistyttären kohdalla vanhempieni kasvatusperiaatteet olivat tiukat. Kumpikaan heistä ei ollut aikanaan saanut käydä kouluja vaikka olisi halunnut, joten koulunkäyntiä pidettiin arvossa. Se nähtiin takeena sosiaalisesta noususta. Tässä asetelmassa diskoon "hurahtaminen" näyttäytyi vanhemmilleni uhkana, joka vei energiaa lukio-opintojen suorittamiselta antamatta mitään kehittävää tilalle.  

Vietin ensimmäisen kerran iltaa Kåren Kellarissa elokuussa 1970, jolloin sen avautumisesta oli kulunut jo kahdeksan kuukautta. Olin 14-vuotias, ja aiemmin käynyt paikassa vain päiväsaikaan. Paloin halusta päästä sisään diskoporukkaan, kårelaisiin. Tosin luontainen paikkani oli yhteisön ulkokehällä, ei paikan keskipisteessä. Tässä tarkkailuasemassa tulin havainnoineeksi esimerkiksi ystävyyteen sekä sosiaaliseen ja kulttuuriseen pääomaan liittyviä tekijöitä: kuka oli muiden silmissä suosittu, kuka ei ja miksi. Ihmiset ja ihmisten välinen vuorovaikutus kiinnostivat jo silloin.

Olin seurannut diskon syntymistä Karhulaan, ja toiveikkaana taiteillut siitä merkinnänkin Teinikalenteriini 5.12.1969. 

Kenties rakkain teini-iän harrastukseni liittyi pukeutumiseen. Suunnittelin, ompelin ja neuloin lähes kaikki vaatteeni. (Myöhemmin siitä tuli myös ammattini pariksikymmeneksi vuodeksi.) Luin Introa ja kuuntelin rockia radiosta ja äänitin parhaimmat kappaleet kelanauhurilla. Päihteet tulivat tutuiksi alaikäisenä: join olutta ja viiniä ja poltin tupakkaa kuten ”kaikki” tuntemani nuoret siihen aikaan tekivät. Toimin tietämättäni rockkulttuurin kontekstissa, jolla historioitsija Katja-Maria Miettunen tarkoittaa nuorten uudenlaiseksi kokemaa sosiaalista elämäntapaa musiikkeineen, pukeutumisineen ja päihteineen.

Intensiiviseksi muodostuneen kolmivuotisen jakson päätteeksi suhteeni Kåren Kellariin alkoi väljähtyä vakituisen seurustelusuhteen alkamisen myötä päättyen kokonaan vuonna 1973. Asiakkuuteni kesti noin kolmasosan diskon kymmenestä toimintavuodesta ja ajoittuu tämän tutkimuksen kolmen ”pienen sukupolven” luokittelussa toiseen diskosukupolveen.  

Kuten olen aiemminkin todennut, 2000-luvulle saakka luulin Kåren Kellarin jääneen yhdeksi ajanjaksoksi muiden nuoruuden kokemusten joukkoon. Diskon merkitystä ei juuri tullut pohdittua ennen ensimmäisiä Kåren Kellarin muisteloita. Sen jälkeen käsitin, että diskomenneisyys on vahvempi osa identiteettiäni kuin olin ajatellut.

Omaelämäkerrallinen tutkimusjuonne herättänee kysymyksen tutkimukseni objektiivisuuden ja subjektiivisuuden suhteesta. Henkilökohtainen historiani on tuottanut aiheesta jonkinasteisen esiymmärryksen. Se on rockkulttuurin monisäikeisellä kentällä tutkijalle jopa välttämätöntä, toteaa sosiologi Hannu Kaskinen. Tutkijan esiymmärrys yhdessä tutkimuksen läpinäkyvyyden kanssa auttanee välttämään ylitulkintoja eli sitä, että tutkimus ei perustukaan aineistoon vaan esimerkiksi tutkijan henkilökohtaiseen kokemukseen.

Omakohtaisiin kokemuksiin perustuva tutkimusasetelma ei ole tavatonta. Muutama esimerkki: ravintola- ja keikkamuusikkona työskennellyt Ahti Nikkonen teki väitöstutkimuksensa ravintolamuusikon ammatista otsikolla Ravintolamuusikon ammatin nousu ja tuho (2005). Matti Hyvärinen kirjoitti taistolaisuuden viime vaiheista osittain omakohtaisiin kokemuksiin perustuen (vuonna 1994 julkaistu Viimeiset taistot). Ritva Raippa oli punkkari 1980-luvun puolivälissä; hänen kasvatustieteen väitöskirjansa Punkin kaksi vuosikymmentä. Etnografiaa ja punkkareiden elämäkertoja jlkaistiin vuonna 2002. Ilmari Vesterinen, jazzin harrastaja ja Old House Jazz Clubin jäsen muistelee kyseistä jazzklubia teoksessaan Mäyränkolon jazzareita. Totta ja tarua Old House Jazz Clubista ja suomalaisesta jazzmusiikista (2006).

Kun tutkimuskohteena oleva ilmiö kuuluu omaan nuoruuteeni, pyrkimys analyyttiseen tarkasteluun on ollut tutkimuksellisesti haastavaa. Subjektiiviset kokemukseni ja tutkijan esiymmärrykseni ovat määrittelemättömänä tausta-aineistona, joita en pysty sulkemaan pois. Menneisyys näyttäytyy oman henkilöhistoriani läpi. Ihmistieteissä jokainen tutkija tutkinee pohjimmiltaan muiden välityksellä itseään, ja muista kirjoittaessaan kirjoittaa aina myös itsestään.

Antti Karisto ja Ullamaija Seppälä toteavat, että tutkimuksen aihe voi ja se saa olla lähellä tutkijaa. He varoittavat kuitenkin siitä, että tehdessään työtä itselleen läheisestä ja koskettavasta aiheesta tutkijan on syytä pitää mielessään siihen sisältyvät vaarat: kyseessä on tutkimus eikä terapiateksti.

Omaelämäkerrallisen lähestymistavan ongelma voi olla myös tieteellisen ja ei-tieteellisen ymmärtämisen välillä. Kysymys kuuluu: pystynkö tutkijana tiedostamaan tämän? Kokemuksesta kumpuava tutkijan esiymmärrykseni ja siihen lähtökohtaisesti sisäänrakennettu näkökulman subjektiivisuus saattavat haitata tai pahimmassa tapauksessa estää tieteelliseen tutkimukseen olennaisesti kuuluvien kriittisyyden ja objektiivisuuden toteutumista. Jos taas ryhdyn subjektiivisen ääneni kuulumisen pelossa sitä kokonaan vaimentamaan, voi se puolestaan johtaa ylivarovaisuuteen tai kohtuuttoman kriittisyyden saamaan yliotteeseen. Tällöin tutkimuskohteen hienoimmat vivahteet ja piilossa olevat merkitykset voivat jäädä huomaamatta tai nostamatta esiin. Seurauksena voi olla myös asioiden käsittelyn yhteismitattomuus. Se voi ilmetä esimerkiksi niin, että oma diskosukupolveni tulee edellä mainituista syistä käsiteltyä joko muita laajemmin tai suppeammin.

Pyrin tiedostamaan asetelmassa piilevät vaarat. Ymmärrän, että niihin kompastuminen saattaa vahingoittaa työni tutkimuksellista arvoa. Uskon kuitenkin, että kriittinen asenteeni ja pyrkimys avoimeen refleksiivisyyteen auttavat pääsemään aiheen käsittelyssä tutkimukselliselle tasolle. En ole voinut välttää subjektiivisia tunteita, mutta parhaani mukaan en ole antanut niiden vaikuttaa tutkimukseni tuloksiin. Silti on mahdollista, että subjektiiviset kokemukseni saattavat tiedostamattani suodattua esiin.

Kulttuurihistorioitsija Maarit Leskelä-Kärki toteaa, että vaikka tutkimuksen teossa risteytyy oma elämänkokemus, historiantutkimusta tulee objektiivisuuden nimissä pystyä tekemään myös sen ohi. Hän kannustaakin tutkijoita oman positionsa ja henkilökohtaisten ulottuvuuksien pohtimiseen ja näkee, että siitä voi tulla jopa tutkijan voimavara.

Onnistunko tutkijana välttämään subjektiivisuuden sudenkuopat aihepiirissä, jossa itsekin olen ollut aikalaiskokijana? Uskon, että ajallinen ja osaksi sosiaalinen ja kulttuurinen etäisyys ovat auttaneet ymmärtämään ja tulkitsemaan diskoyhteisön ominaispiirteitä ja tutkimani diskon merkitystä yhteisöön kuuluneille. Olen myös sitä mieltä, että aineiston tulkinta olisi saattanut olla jopa mahdotonta ilman henkilökohtaista ja paikallista sidettä tutkimuskohteeseen. 

Lähteitä:
Miettunen 2009, 21; Söderholm 1987, 13–16; Kaskinen 1989, 3; Nivala & Mähkä 2012, 8–9; Karisto & Seppälä 2004, 26–27; Leskelä-Kärki 2004, 309, 324 ja 2001, 118; Hoikkala 1995, 175; Mikkonen 2004, 145; Laine 2001, 29, 32; Eskola 2003, 147.

Blogi tutkimuspäiväkirjana

Bloggaaminen on joskus mielenkiintoista ja hauskaa. Tällaisen, osaksi tutkimuspäiväkirjana toimivan blogin kanssa tasapainoilu on kuitenkin välillä vain kiusallista.

Viimeksi koin häpeän tunteita eilen, kun keksin alkaa lisätä teksteihini tunnisteita selkeyttääkseni sivun rakennetta ja helpottaakseni lukijoiden työtä. (Tunnisteet näkyvät nyt tuossa vasemmassa reunassa.) Kävi niin, että editoituani parikymmentä tekstiäni ne ilmestyivätkin pötkössä Agricolan historiablogien listalle, jossa blogini on mukana automaattisessa seurannassa. Nyt syntyi vaikutelma itseään ja tekstejään tyrkyttävästä harjoittelijasta, joka julkaisee vanhoja tekstejään sunnuntai-illan ratoksi uusien tekstien ja tekemisen puutteessa.

Pahoittelen, hyvät Agricola-blogien seuraajat. Toivottavasti ette tästä kiusaantuneet. Parasta olisi, jos kukaan ei edes huomannut.

Epämukavuusalueella oleminen ON epämukavaa. Sosiologi Erving Goffman kirjoittaakin, että ihminen usein pyrkii korjaamaan erehdyksiään ja virheitään viimeiseen saakka ennen tulosten julkaisemista. Näin saamme luoduksi erehtymättömyyden vaikutelman ja pidetyksi sitä yllä. Jos esitämme muille jonkin tuotteemme, mieluiten näytämme vasta lopputuloksen, jotta meitä arvioitaisiin vain valmiin, viimeistellyn, hiotun ja pakatun suorituksen perusteella. Joissakin tapauksissa salataan, että tuotos on syntynyt nopeasti ja vaivattomasti. Toisinaan taas halutaan peittää lopputuloksen edellyttämät pitkät, uuvuttavat työtunnit.

Jäin miettimään Agricolan blogiseurannassa olemisen mielekkyyttä. Se on hyvä foorumi vankkaa asiaa ja mielipiteitä tarjoaville historiablogeille, mutta tämän kaltaiselle julkaisulle se ei nykyisellään täysin sovellu. Valmisteilla olevan tutkimukseni kannalta tärkeämpää kuin julkisuus on se, että blogitekstini voivat elää ja hengittää vapaasti. Blogini toimii ajatushautomona. Voisin toki kirjoittaa vain pöytälaatikkoon, mutta tulos ei olisi yhtä tehokas, uskon. Perinteentutkija Jyrki Pöysän ajatusta lainaten mahdollisuus lukea omia ajatuksia tietokoneen näytöllä kannustaa reflektoimaan niitä, samalla kun pidempiaikainen ajatteluprosessi käynnistyy.

Lähteitä:
Goffman, Erving: Arkielämän roolit. Alkuteos The Presentation of Self in Everyday Life (1959). Suom. Erkki Puranen. WSOY, Porvoo 1971.
Pöysä, Jyrki: Kilpakirjoitukset muistitietotutkimuksessa. Muistitietotutkimus. Metodologisia kysymyksiä. Toim. Outi Fingerroos, Riina Haanpää, Anne Heimo & Ulla-Maija Peltonen. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2006, 221–244.